keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Afrikka alkaa tuntua jo kodilta!


Moikka!
Täällä on ollut kovasti kiirettä ja kuulumisien kirjoittaminen on jäänyt vähälle. Saatiin vihdoin meidän study permitit monien sekaannuksien ja odottelun jälkeen. Se vei monta päivää ja sen vuoksi jouduimme käymään useita kertoja pankeissa ja kylällä sekä istumaan lukuisia tunteja immigration Officella. Nyt se on ohi ja voidaan vihdoin keskittyä olennaiseen eli töihin. Seuraaville vaihtoon lähteville vinkiksi, että Afrikkaan tullessa study permitiä varten tarvitsee englanninkielisen rikosrekisteriotteen, koululta vaihtoon hyväksymiskirjeen (mistä käy ilmi maahan tulon syy sekä oleskeluaika), kopio passista sekä pari passikuvaa. Afrikan päässä täytyy täyttää study permit hakukaavake sekä hankkia kopio viisumista ja maahantulo leimasta. Näillä vinkeillä study permitin saaminen nopeutuu huomattavasti. 
Valitettavasti kuvia ei juurikaan ole, sillä emme kuljeta puhelimia taskussa töissä ollessa ja haluamme kunnioittaa potilaiden yksityisyyttä.




Meidän oli tarkoitus aloittaa harjoittelu vanhainkodista, mutta aloitimme kuitenkin jostain tuntemattomasta syystä lasten poliklinikalta, jossa oltiin ensimmäinen viikko. Poliklinikalla kävi lapsia kontrollikäynneillä kuka sydävaivojen ja kuka HIV:n vuoksi. Poliklinikalla aamut olivat hiljaisia. Polille tulevilta lapsilta mitattiin pituus, paino sekä lämpö, jonka jälkeen vain odoteltiin lääkäriä. Poliklinikalla lääkärit olivat mukavia ja käyttivät paljon aikaa siihen, että opiskelijat pääsivät oppimaan mahdollisimman paljon. Lääkärin kierron jälkeen potilaat kävivät ravitsemusterapeutilla, joka tarkisti lapsien ravitsemustilan ja antoi neuvoja jatkoa varten. Pääsimme myös viimeisenä päivänä käymään poliklinikan apteekissa ja farmaseutit kertoivat meille HIV:sta ja sen lääkityksestä. Emme valitettavasti ehtineet olla poliklinikalla kokonaista viikkoa, mutta opimme sieltä silti paljon!

Toisella viikolla työskentelimme lasten vuodeosastolla, joka sijaitsee melko lähellä poliklinikkaa. Poliklinikalla me opiskelijat lähinnä seurasimme sivusta ja olimme kuunteluoppilaina. Vuodeosastolla pääsimme tekemään jo enemmän. Täällä työnjako lääkäreiden, hoitajien ja omaisen välillä on hyvin paljon erilainen kuin Suomessa. Täällä omaiset huolehtivat ruokailusta, peseytymisestä sekä ovat potilaille henkisenä tukena. Lääkärit tekevät tutkimukset ja toimenpiteet sekä laittavat jopa kanyylit potilaille. Hoitajien tehtäviin kuuluu lähinnä potilaiden vitaalielintoimintojen mittaaminen ja lääkkeiden anto. Kuitenkin opiskelijana pääsee tekemään asioita myös lääkäreiden mukana kun on vain itse aktiivinen. Suomessa ollaan totuttu siihen, että potilailta mitataan lähes aina verenpaine, saturaatio ja lämpö. Vuodeosastolla mitattiin kuitenkin vain lämmön lisäksi hengitystiheys sekä pulssi ranteesta kokeilemalla ja laskemalla.


Vuodeosastolla yhdessä tilassa oli lähes kymmenen vuodetta, ilman minkäänlaisia verhoja sänkyjen välissä



Tämä viikko ollaan lasten teholla ja nyt meillä onkin jo kolme päivää siellä takana. Tähän mennessä teho on kaikkein mielenkiintoisin paikka. Siellä pääsee tekemään ja oppimaan paljon uutta. Meillä ei tosiaan ole sairaalassa ohjaajia vaan työskentelemme muiden opiskelijoiden sekä hoitajien kanssa yhteistyössä. Jokainen opiskelija saa teholla oman vauvan hoidettavakseen. Jokaisella on siis yksi vauva, jolle tuli huolehtia ruokailut, lääkkeidenannot, vitaalielintoimintojen mittaukset ja muut mahdolliset tarpeet. Vaikka jokaisella onkin vain yksi hoidettava, päivät on aiempiin päiviin verrattuna kiireisiä. Meidän hoidettavat vauvat olivat teho-osaston pienimmät keskoset ja heidän kanssaan riitti puuhaa. Molemmat vauvat olivat hyvin pieniä ja heikkoja, joten olimme heissä kiinni lähes koko ajan. Vaikka jokaisella oli omat hoidettavat, olivat sairaanhoitajat koko ajan saatavilla mikäli oli tarvis. Lääkkeidenanto tapahtui siten, että hoitajan katsoessa vedimme vauvoille lääkkeet ruiskuun ja hoitajan tarkistettua sekä annettua luvan, kävimme antamassa lääkkeet. Täällä lääkelaskuja tarvitaan enemmän kuin Suomessa, koska lääkelistoissa lukee vain kuinka paljon vauva tarvitsee vaikuttavaa ainetta. Lääkkeet valmistellaan potilaan läsnäollessa, jotta he tietävät mitä lääkettä annettaan. Saimme siis työskennellä hyvin itsenäisesti, mutta kuitenkin valvonnan alla.

Alussa mietimme miten sopeudumme paikalliseen sairaalaelämään. Se eroaa niin paljon sitä mihin olemme Suomessa tottuneet. Kuitenkin monet alussa erikoiselta tuntuneet asiat ovat jo arkipäivää ja kaikki alkaa sujua pikku hiljaa hyvin. Kaikki kirjaukset tapahtuvat käsin ja jokaisella potilaalla on oma kansionsa, jonne tiedot kirjataan. Suurimmasta osasta kirjoituksia ei saa selvää ja usein joutuukin kysymään muilta mitä papereissa mahtaa lukea. Kuitenkin tähän mennessä tärkeimmät asiat ovat löytyneet ja aina on ollut joku, joka osaa auttaa. Täällä ei myöskään ole varsinaisia lääkehuoneita vaan lääkkeet säilytetään joko apteekissa, omassa lukitsemattomassa komerossaan tai huoneen nurkassa pöydällä. Lääkkeiden vetäminen ruiskuun tapahtuu yleensä myös keskellä vilkasta huonetta ja ahtaissa tiloissa.

Teho-osastolla erikoista on se, että kukaan äideistä ei imetä lapsiaan. Jokainen äiti laittaa äidinmaitoa purkkiin monta kertaa päivässä, josta sitä sitten vedetään ruiskuun ja annetaan kahden tunnin välein vauvalle. Äidit ovat yleensä koko ajan lapsen vierellä ja käyvät välillä käytävällä jalottelemassa. Heillä ei ole sänkyjä ja he ovatkin todella väsyneitä valvottuaan monta päivää kovalla penkillä istuen ja siinä torkkuen. Monet vauvat ovat kuitenkin niin heikossa kunnossa, etteivät äidit edes uskalla nukahtaa. Väsymyksen vuoksi äidit ovatkin iloisia siitä, että paikalla on opiskelijoita, joilla on aikaa ottaa itkevä lapsi syliin, jos he ovat uupuneita, sillä sairaanhoitajat eivät juurikaan tuudittele vauvoja. Teho-osastolla tapasimme vastasyntyneen vauvan, jolla oli sydän oikealla puolella. Se oli aika hurjaa. Pääsimme kuuntelemaan vauvan sydämen lyöntejä ja sairaanhoitaja kertoi meille mielellään lisää vastaavista tapauksista. Valitettavasti eilen illalla oli osastolta kuollut vauva vain kahdeksan tuntia synnytyksen jälkeen ja kääritty paketti oli edellee aamupäivällä odottamassa siirtoa muiden vauvojen joukossa. Täällä on erittäin tarkat säädökset, ettei ruumista saa siirtää osastolta ennen kuin kaikki tarvittavat luvat poliisilta on saatu.

Kaikenkaikkiaan aika täällä menee nopeasti ja aletaan kovaa vauhtia afrikkalaistua. Viihdytään töissä hyvin, meillä on hyviä paikallisia ystäviä joiden kanssa vietetään aikaa lähes päivittäin ja meidän norjalaiset kämppiksetkin ovat meille kuin siskoja. Norjalaiset ovat kuitenkin täällä enää tämän viikon ennen kuin palaavat kotiin. Sen jälkeen meidän täytyy pärjätä keskenämme ja osata nauttia hiljaisesta asuntolasta.








Viime viikonloppuna saimme tuulahduksen Suomesta, kun saatiin opettajia käymään Livingstonessa. Oli mukava saada nähdä suomalaisia parin päivän ajan ja päästä vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia vaihdosta omalla kielellä. Käytiin opettajien kanssa yhdessä Victorian putouksilla ja he kävivät meidän asunnolla katsomassa miltä siellä näyttää. Heidän ansiosta saatiin vihdoin satunnaisesti toimiva wifi ja lämmintä vettä suihkuun. Elämä alkaa tuntua jo luksukselta! 

Pari viikkoa sitten saimme taas uuden kosketuksen terveydenhuoltoon potilaan näkökulmasta, kun Iina joutui käymään jälleen lääkärissä. Nytpä voisin kertoa siitä vähän lisää. Kuviakin löytyy, mutta ajattelin säästää teidät niiltä, sillä se on kaikkea muuta kuin kaunista.

Jo muutama päivä sen jälkeen kun saavuttiin Sambiaan, huomasin jalkapöydissä muutaman pienen punaisen itikan pureman. En kiinnitänyt niihin juurikaan huomiota, koska täällä hyttysiä riittää. Kuitenkin päivä päivältä puremat lisääntyi ja levisi jalkapöydistä kohti nilkkoja ja jalat kutisi suunnattomasti. Yhtenä päivänä sitten huomasin, että nilkat olivat todella turvonneet, kipeät ja selvästi tulehtumassa. Käveleminen sattui saati sitten nilkan pyörittäminen. Päätin, että nyt menen paikallisen opettajan luokse kysymään, josko olisi mahdollista päästä lääkärille, sillä aloimme Katan kanssa pelätä jo sepsistä tai muuta vastaavaa.

Menin opettajan työhuoneeseen ja siellä olikin kolme opettajaa. Näytin heille jalkojani ja sanoin, että nyt olisi kiva päästä lääkäriin. Kaikki opettajat katsoivat jalkojani silmät pyöreinä miettien kuinka sellainen on mahdollista. Yksi opettajista kirjoitti minulle jonkinlaisen lähetteen, jossa luki nimi ja lääkärikäynnin syy. Lounaan jälkeen paikallinen sairaanhoitajaopiskelija ystävämme lähti viemään meitä lääkärille, jonkinlaiseen paikalliseen päivystykseen. Ensin minulle kerrottiin, että käynti tulee maksamaan noin 2000 kwachaa eli melkein 180 euroa. Kuitenkin opiskelijaystävämme kävi keskustelemassa jonkun työntekijän kanssa ja minun tarvitsi maksaa vain 200 kwachaa käteisellä sairaalaan.

Menin ensin mieshoitajan luo ja näytin hänelle jalkojani. Hämmennyin koska hoitaja alkoi nauramaan. Sen lisäksi hän pyysi vielä kaksi muuta hoitajaa katsomaan ja niinpä he kaikki katsoi ja nauroivat. Alkoi siinä kieltämättä itseänikin jo huvittamaan. Seuraavaksi hoitajat saivat hyvät naurut minun nimestä. Kaikki yrittivät yhdessätuumin lausua nimeäni ja nauroivat maha kippurassa. Paikallisten suuhun ei Iina Tuononen taivu yhtä hyvin, kuin suomalaisten suuhun. Paikalliset lausuvat nimen jotenkin erikoisesti ja farmaseutti tiesikin kertoa, että se tarkoittaa heidän kielellään "We should meet" tai jotain vastaavaa.

Mieshoitajan ottettua tietoni ylös, odottelin jonkin aikaa kunnes toinen hoitaja otti minulta lämmön ja verenpaineen. Sen jälkeen odottelin jälleen, kunnes pääsin lääkärin luo. Lääkärillä ei luonnollisesti ollut mitään minun terveystietoja, joten hän kyseli paljon kysymyksiä omasta ja sukuni sairauksista ja terveydentilasta. Kaiken hän kirjoitti käsin paperille ja kaikki tiedot olivat siis sen varassa, mitä hänelle itse kerroin. Lääkäri määräsi minulle hydrokortisoni injektion, kipulääkettä ja jonkinlaista antibioottisalvaa.

Lähdin hakemaan minulle määrättyjä lääkkeitä sairaalan apteekista, joka oli kulman takana lääkärin huoneesta. Menin farmaseutin kanssa pieneen tilaan, jossa oli lääkkeitä hyllyissä ja sieltä farmaseutti etsi minulle määrätyt lääkkeet. Hän antoi minulle antibioottisalva tuubin, laittoi kipulääkkeet pussiin ja antoi injektiopullon sanoen  että minun täytyy etsiä hoitaja joka sen pistäisi. Pyysinkin heti seuraavaa vastaantulevaa hoitajaa pistämään minulle injektion.

Menimme jonnekin huoneeseen joka näytti lähinnä varaston ja siivouskomeron sekoitukselta. Siellä oli tavaraa sekaisin ja seinän vierellä yksi sänky. Hoitaja pyysi minua käymään sängylle ja hän pisti injektion. Samalla hetkellä mietin, että olisikohan ollut mahdollista, että Kata olisi sen pistänyt, sillä injektio osui suoraan hermoon. Nyt ymmärrämme miksi Suomessa on siirrytty käyttämään ventrogluteaalista pistopaikkaa 😂

Menin takaisin aulaan, missä Kata oli odotellut koko ajan. Kipu alkoi olla ihan sietämätön ja linkutin parin sadan metrin matkan itkien kotiin, Katan puoliksi minua kantaen. Matka oli lyhyt, mutta juuri silloin se oli loputon. Jouduimme matkan aikana pysähtymään useaan kertaan, koska jalkani ei kantanut. Kotiin päästyä kävin pitkälleni ja makasin liikkumatta muutaman tunnin, jonka jälkeen kipu alkoi helpottua ja pystyin jo kävelemään. Kotiin tullessa aloin katsomaan lääkkeitä tarkemmin ja totesin, että saamani kipulääkkeet olivat migreenilääkkeitä. 😀



Nyt jalkojeni tilanne alkaa olla pikkuhiljaa parempi, mutta ei vieläkään entisensä. Hydrokortisonista ja antibioottisalvasta on ollut apua, mutta edelleen ajoittain nilkat on kipeät. Näyttää kuitenkin siltä, että jalat paranee ja sainpahan mielenkiintoisen kokemuksen paikallisesta sairaalasta.

Mukavaa loppuviikkoa!

-Iina ja Kata



torstai 8. maaliskuuta 2018

Tunnelmia Sambiasta!

Moikka!

Siitä on nyt reilun viikon verran kun lähdettiin Suomesta. Kyllä tässä alkaa pikkuhiljaa tottua huomioon, kuumuuteen, jääkylmään veteen, asioiden hitauteen sekä vesi- ja sähkökatkoihin. Paikallisilla on täällä oma murteensa englannin kielessä ja siitä oli alussa todella hankala saada selvää. Pikkuhiljaa puhetta alkaa ymmärtää jo paremmin, vaikka edelleenkin se tuottaa hankaluuksia. Kuitenkin mieltä lohduttaa se, että kuulemma norjalaisilla vaihtareillakin oli vienyt useampia viikkoja oppia kuuntelemaan puhetta.

Ensimmäinen viikko on menny pitkälti vaan paperiasioita hoitaessa study permitiä varten ja pikkuhiljaa ollaan jo voiton puolella sen suhteen. Ennen lähtöä ei saatu läheskään kaikkea tarvittavaa informaatiota ja meiltä puuttui tänne tullessa vaikka mitä paereita, joita ollaan jouduttu metsästämään täältä käsin. Pikkuhiljaa asuntola alkaa tuntua kodilta, eikä kaikkiin alkeellisiin ja puuttellisiin epäkohtiin kiinnitä niin paljon huomiota.

Jotkut päivät on ollut todella vaikeita ja ollaan mietitty, että onko meistä tähän. Kuitenkin muutamien kyyneleiden jälkeen kaikki on taas näyttänyt valoisammalta. Vaikka koti-ikävä painaa niin sekään ei enää tunnu niin ylitsepääsemättömältä. Asiaan helpottaa se, että saatiin vihdoin toimivat paikalliset liittymät, joiden avulla netin käyttö onnistuu ja pystytään pitämään yhteyttä kotiin. Aiemmin jouduimme aina kävelemään kaupunkiin kahviloihin, joissa on ollut wifi. Silloinkin ollaan päästy nettiin vain hetkeksi ja sekin ollut melko hidasta. Tosin ei oletettukaan, että täällä netti olisi jatkuvasti käytössä, mutta pakko myöntää, että netin käyttö ja yhteydenpito helpottaa oloa huomattavasti.




Tavattiin ennen lähtöä opiskelija, joka oli ollut juuri ennen meitä täällä. Häneltä ollaan saatu paljon apua monien mieltä askarruttavien asioiden kanssa. Isona apuna on ollut myös eräs paikallinen opiskelija, joka oli suomessa vaihdossa viime syksynä. On ollut hyvä tuntea joku täältä jo etukäteen ja joka tuntee paikat hyvin. Ollaan myös vietetty enemmän aikaa norjalaisten kämppisten kanssa. Heiltä ollaan saatu paljon vinkkejä ja tietoa sairaalamaailmasta täällä. He on myös näyttänyt meille paljon hienoja paikkoja kaupungista, kertoneet missä kannattaa tai ei kannata liikkua ja muutenkin parhaansa mukaan yrittäneet kotouttaa meitä tänne. Vois siis sanoa, että meillä on melko hyvä tukiverkko tällä hetkellä ympärillä.


Käytiin norjalaisten vaihtareiden kanssa Jolly Boysilla, joka on mukava hengailupaikka turisteille. Siellä on uima-allas ja paljon muita aktiviteetteja.


Käytiin alkuviikosta sairaalakierroksella paikallisen opiskelijan kanssa. Sairaala alue muodostuu monesta eri rakennuksesta ja rakennukset on hajallaan toisistaan. Sairaala- alue on siis Joensuuhun verrattuna valtava.
Luultiin ymmärtävämme mihin ollaan ryhdytty ja mikä meitä sairaalassa odottaa, mutta sairaalaolot pääsi silti yllättämään. Päässä pyörii monenlaisia ajatuksia siitä kuinka tullaan selviämään ja osataan jättää suomessa opitut asiat taakse ja omaksua paikalliset hoitotavat. Pikakatsauksella osastoilla näytti olevan todella epäsiistiä, potilaita on hoitajiin nähden paljon eikä potilailla ei ole minkäänlaista intimiteettisuojaa. Potilaiden haavojen ympärillä pyöri kärpäsiä, osastoilla oli paljon erilaisia epämiellyttäviä hajuja ja sairaalassa on äärettömän kuuma, eikä ilmastointia ole. Potilaan hoidossa omaisilla näyttäisi olevan suuri rooli. Jo pikaisella kierroksella sairaalassa huomasimme, että heikkojen resurssien vuoksi joutuu todellakin soveltamaan paljon. Näimme esimerkiksi kuinka pienelle lapselle oli tehty käden kantoside tyhjästä tippapussista ja narusta ja pyörätuolit kulkee vain vanteiden varassa.

Oman kosketuksemme paikalliseen terveydenhuoltoon saimme myös kun kävimme study permitiä varten ottamassa keuhkokuvat sairaalassa. Intimiteettisuojasta ei todellakaan ole tietoakaan. Kuvia varten meidän täytyi olla yläosattomissa. Huone oli täynnä hoitajia sekä lääkäreitä ja ovea saatettiin avata kesken kaiken. Ovelta oli näkymät suoraan odotustilaan (eli katokseen, josta pääsi siis suoraan ulos), joka oli täynnä potilaita. Kakenkaikkiaan kuvien valmistumiseen meni neljä tuntia, joten täällä ei todellakaan pidetä kiirettä. Suomalaiset nimet ovat täällä todella haastavia paikallisille. Tähän törmäsimme myös keuhkokuvissa, sillä jälleen Iina oli muuntautunut Linaksi. Keuhkokuvat jouduttiin uusimaan virheellisten tunnistetietojen vuoksi.

Nyt alkoi viiden päivät vapaat ja täällä naistenpäivää juhlitaankin ilmeisesti melko railakasti. Meillä on viisi päivää aikaa rentoutua ja nauttia auringosta. Ensi viikon tiistaina aloitamme työt vanhainkodissa, jossa ollaankin seuraavat viisi viikkoa. Sieltä jatketaan sairaalan synnytysosastolle.

Täällä on nyt viime päivinä ollut sateen lisäksi kovaa ukkosta. Kuultiin norjalaisilta, että pari päivää sitten salama oli iskenyt vanhaan pariskuntaan sairaalan pihalla, vain muutaman kymmenen metrin päässä meidän majapaikasta. Valitettavasti pariskunta menehtyi. Tuntuu hullulta, että oikeasti tällaista voi tapahtua. Ukkonen voi olla pelottavaa jo Suomessa, mutta täällä se on vielä monta kertaa voimakkaampi näyttävämpi.

Täällä näkee todella paljon kodittomia ihmisiä nukkumassa kaduilla. Heillä on päällä likaiset ja rikkinäiset vaatteet ja suurimmalla osalla ei ole kenkiä. Ruokaa he käy etsimässä roskiksista ja viemäreistä. Kuitenkin jotkut paikalliset saattaa antaa omat ruoan tähteensä kodittomille ohi kullkiessaan. Myös monet köyhät lapset tulevat kaupassa pyytämään voisiko heille ostaa ruokaa, sillä heillä ei ole rahaa ja he ovat nälkäisiä. Tuntuu julmalta sanoa pienelle nälkäiselle lapselle, etten pysty ostamaan hänelle ruokaa, vaikka hän pyytäisikin vain 5 kwachaa maksavan makkaran, joka on siis euroissa noin 40 senttiä. Meitä on varoiteltu, että siihen ei tule lähteä mukaan sillä jos täällä ostaisi yhdelle lapselle ruokaa, joutuisi ostamaan ruokaa koko kylän lapsille. Isoissa kaupoissa pyörii paljon vartijoita ja he käyvät heti hätistämässä ulos ihmiset, joilla ei ole varaa ostoksiin.

Naistenpäivän kunniaksi käytiin tänään kahden paikallisen opiskelijan kanssa Victorian putouksilla. Käytiin samalla myös Livingstonen ja Zimbabwen välisellä sillalla katselemassa miltä putous näyttää sieltä. Putoukset oli mahtava näky ja suositellaan kaikille käymään siellä, jotka täälläpäin käy.






Meidän paikalliset ystävät❤ Ollaan onnellisia, että nämä ihanat ihmiset on ottanut meidät niin hyvin vastaan!



Tässä vielä kuvia matkan varrelta, kun oli viime kerralla ongelmia ladata kuvia 😊




Tulomatkan pelastus oli ehdottomasti Lontoon lentokenttähotelli suihkuineen ja aamupaloineen.



Pitkä lentomatka meni mukavasti syöden ja elokuvia katsellen



Nairobin lentokentän unikulma: toiset nukkui, toiset ei..


Pitäsköhän harkita koti-Suomeenkin tällasta varashälytintä..?


Näihin kuviin ja tunnelmiin oikein ihanaa naistenpäivää kaikille naisille❤

-Iina ja Kata

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Perillä ollaan!

Moikka!

Keskiviikkoaamuna starttasimme junalla kohti Helsinkiä. Helsingin lentokentällä tuli jo ensimmäiset epävarmuuden hetket kun kukaan henkilökunnasta ei osannut sanoa mitään meidän lennosta ja meitä pompoteltiin kahden lentoyhtiön välillä. Usean hypyn jälkeen saatiin lähtöselvitys tehtyä ja päästiin kohti turvatarkastusta.



Lento Lontooseen lähti 19.30 ja muutaman tunnin päästä oltiin jo Heathrowin kentällä. Oltiin varauduttu nukkumaan lentokentällä, mutta meidän pelastukseksi joku lentokentän henkilökunnasta tuli kysymään jos haluaisimme nukkua lentokenttähotellissa. Pitkän päivän jälkeen kuuma suihku, pehmeä sänky ja muutaman tunnin levolliset unet teki terää, unohtamatta aamupalaa.

Aamulla jatkoimme matkaa Nairobiin. Lentomatka kesti 8 tuntia, josta saimme nukuttua vain reilun tunnin. Kuitenkin lento meni hyvin ja suhteellisen nopeasti. Nairobin lentokentällä meitä odotti 11 tunnin odotus. Kentälle meno jännitti, koska oltiin kuultu pajon varotuksia kyseiseltä kentältä. Ajateltiin  valvoa koko yö laukkuja vartioiden ja pelailtiin odotellessa korttia ja ubongoa. Aikaa saatiin kulumaan myös muiden matkalijoiden kanssa jutellen. Tavattiin kentällä Ugandalainen mies, jonka kanssa istuskeltiin ja keskusteltiin omien maidemme kulttuureista ja yritimme opettaa toisillemme omien maidemme kieltä, heikolla menestyksellä.

Väsymys alkoi kuitenkin painaa ja päätettiin etsiä rauhallinen nurkka, jonne rakentaa pieni nukkumapesä. Lepäiltiin kentän lattialla parin tunnin verran ennen kun lähdimme etsimään lähtöporttia. Aamulla kun lähdimme portille, tajusimme, että meidän olisi pitänyt mennä jo illalla vielä toisen turvatarkastuksen läpi "paremmalle" puolelle, jossa olisi ollut ruokapaikkoja, ilmastointi ja turvallisemmat oltavat. Kentällä kaikki työntekijät nukkui, myös vartijat. Sen vuoksi turvallisuuteen ei ollut luottamista. Turvatarkastuksessa metallinpaljastimet huusivat, mutta asiaan ei kiinnitetty juuri lainkaan huomiota. Työntekijät raoittivat silmiä ja jatkoivat unia. Tästä pääteltiin, että kaikki oli kunnossa ja jatkoimme matkaa. Myös työntekijöiden välinpitämättömyys loi turvattomuuden tunnetta: kuka vain olisi voinut kuljettaa turvatarkastuksen läpi mitä tahansa. Edes lentolippuja ja passeja ei tarkistettu ennen kuin lähtöportilla, juuri ennen koneeseen siirtymistä.

Viimeinen lentomatka Nairobin ja Livingstonen välillä meni hujahtaen. Nukahdettiin jo ennen koneen nousua ja herättiin 10 minuuttia ennen määränpäätä. Taisimme siis olla hieman väsyneitä. Kaikki tarjoilut meni sivu suun ja sen vuoksi maha kurni perille päästessä.

Livingstonen kentälle tullessa ilma oli kuumankostea ja olimme vihdoin päässet perille. Iloksemme huomasimme, että muumi matkalaukkumme oli kuin olikin odottamassa meitä, eikä olleet jääneet matkan varrelle kaikesta huolimatta. Kentältä otimme viisumit kuukaudeksi ja lähdimme etsimään hakijoitamme, joista ei aluksi näkynyt vilaustakaan. Hetken odotuksen jälkeen jossain vilahti laput "finnish students, Katriina and Hilma". (Tietokatkos vai kielimuuri nimien kanssa?)

Kentällä meitä oli vastassa lava-auto jonka perälle laukut heitettiin. Heti kentällä tuli vastaan myös pari jonkin sortin apinaa. Lentokentältä matka perille oli yllättävän lyhyt. Perille päästyä saimme tietää, että asumme seuraavat kolme kuukautta kansainvälisessä asuntolassa kahden norjalaisen opiskelijan kanssa. Meille annettiin pari minuuttia aikaa vaihtaa vaatteet ja pari paikallista miestä lähti käyttämään meitä pankissa, kaupassa ja ostamassa puhelinliittymät. Kaupoilta tullessa huomasimme, että liitymät ei toimineetkaan. Samalla myös oma suomen kortti lakkasi toimimasta. Yhteydenpito oli täysin mahdotonta, edes paikallisiin, saati kotiin. Nettikin lakkasi toimimasta heti helsingistä lähdettyä.

Ensimmäinen päivä Livingstonessa oli raskas. Tulimme juuri viikonlopuksi tänne ja asiat junnaa paikallaan.  Meidät otettiin hyvin vastaan: suurin osa ihmisistä vilkuttelee ja tulee juttelemaan kävellessämme ulkona. Kuitenkaan emme tunnu saavan apua ja tietoa keneltäkään oikein minkään suhteen. Jotkut paikallisista myös katsovat meitä oudoksuen ja pitkin katsein. Myös tatuointeihin kiinnitetään paljon huomiota. Tavattiin ohimennen norjalaiset opiskelijat, mutta emme ole ehtineet heidän menoiltaan juurikaan näkemään, joten heistäkään ei juuri ole nyt apua.

Asuntolassa meillä on kahden hengen huone. Meillä on yksi leveämpi parisänky ja toinen pienempi sänky. Kuitenkin päädyttiin ostamaan yksi malariaverkko ja nukkumaan yhdessä isossa sängyssä. Meillä on yhteinen keittiö, olohuone ja kylpytilat norjalaisten vaihtareiden kanssa. Suihkusta vesi valuu toispuoleisesti, vesi on jääkylmää ja loppuu kesken. Kotona olemme tottuneet yleiseen siisteyteen, joten asuntolaan tullessa oli pakko pestä homepilkut jääkaapista ja lakaista puolen vuoden pölyt ja hiekat lattioilta (onneksi oli jesaria mukana, jotta saatiin korjattua harja käyttökelpoiseksi😂).






Meidän onneksemme norjalaiset asuinkaverimme ovat mukavia ja tulemme hyvin juttuun. Meillä on ilmastointi omassa huoneessamme, vessat toimii ja suihkusta tulee ylipäänsä vettä. Keittiöstä löytyy kaksi jääkaappia, uuni ja hella. Myös vedenkeitin löytyy, joten kahvia voi keittää. Ulkona paistaa  aurinko, on lämmintä ja välillä tulee sadekuuroja. Joka puolella on kauniita puita ja pensaita. Meidän hämmennykseksemme täällä ihan oikeasti naisia kulkee vateja tai ties mitä päänsä päällä. Täällä kaikki on jotenkin hidasta. Asiat etenee hitaasti, kenelläkään ei ole kiire ja kävelykin on matelevaa. Kiireeseen ja toimeliaisuuteen tottuneille suomalaisille tämä on outoa ja haasteellista. Pitänee opetella itsekin rauhottumaan ja pikkuhiljaa opetella myös maan sekä kulttuurin tavoille.








Koti-ikävä on kova, etenkin kun yhteydet ei pelaa. Toivotaan, että asiat selkeytyy ja järjestyy viikonlopun jälkeen. Kaikesta huolimatta Livingstone on viihtyisä ja mukava paikka. Asiat on todella paljon erilaisia kuin Suomessa ja varmasti opimme arvostamaan täällä olemisen jälkeen monia asioita Suomessa ihan erilailla

-Iina ja Kata


Tänne lähtiessä yks rakas ihminen sanoi, että kun tulee ikävä, katso kuuta. Suomessa muut katsoo yhtäaikaa ja voi ajatella toinen toistansa. Pidetään se mielessä :) (-Iina)

tiistai 20. helmikuuta 2018

Lähtö lähestyy... enää 8 päivää...

Moikka!

Olemme kolmannen vuoden sairaanhoitajaopiskelijoita Joensuusta, Karelia-ammattikorkeakoulusta. Olemme lähdössä kolmeksi kuukaudeksi paikalliseen sairaalaan Afrikkaan, Sambiaan tekemään gerontologisen- ja perhehoitotyön harjottelua opintoihin liittyen. Matkasuunnitelmat alkoivat vain ilmaan heitetystä ajatuksesta, kuinka hauskaa olisi lähteä Afrikkaan harjoitteluun. Ennen kuin tajusimmekaan, olimme jo kv-koordinaattorin luona suunnittelemassa lähdön ajankohtaa.

Tähän saakka reissuun lähtö on tuntunut kaukaiselta, vaikka asiasta on puhuttu jatkuvasti jo useiden kuukausien ajan. Aika on kulunut huomaamatta; saimme lokakuussa päätöksen vaihtoon hyväksymisestä ja lähdön varmistumisesta. Ensin varasimme lennot ja hoidimme kaikki välttämättömät paperiasiat vaihtoa varten. Nyt on jo kohta aika pakata laukut sekä hypätä junaan kohti Helsinkiä ja sieltä Lontoon sekä Nairobin kautta Sambiaan, Livingstoneen. 

Samaan aikaan olemme innoissamme, mutta hyvin peloissamme tulevasta matkasta. Päässä pyörii monenlaisia ajatuksia siitä, kuinka tulemme selviämään vieraan kulttuurin keskellä kaukana kotoa niin pitkän aikaa. Ajoittan tuntuu, että koti-ikävä vaivaa jo nyt, mutta samalla mielessä on ajatus siitä, kuinka hieno ja ikimuistoinen matka meille on tulossa. Lähtömme tapahtuu talvella ja palatessamme on jo kesä. Siitä näkökulmasta ajatellen se tuntuu pitkältä ajalta olla poissa kotoa.

Ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia lisää myös se, että emme juurikaan vielä tiedä mitään tulevasta ajasta Afrikassa. Majoitus, työskentelypaikat ja käytännön asiat selviävät vasta paikan päällä. Suurimman osan kaikesta informaatiosta tulevaa reissua kohtaan olemme saaneet aiemmilta vaihto-opiskelijoilta, jotka ovat osanneet kertoa tarkemmin asioista Sambiassa.

Matkaa varten olemme saaneet liudan erilaisia rokotuksia ja lääkkeitä. Olemme varautuneet myös runsain mitoin erilaisten käsikauppalääkkeiden avulla tulevaan matkaan. Yllättävää kyllä, apteekissakin voi todenteolla shoppailla! Piristimme ostosreissulla farmaseuttien päivää ostamalla ripulilääke hyllyt tyhjäksi.😝






Kyllä mahtoi farmaseutteja huvittaa..


Ajateltiin viedä jotain pientä synnärin lapsille, niinpä tuli neulottua parit vauvan tumput 😊




Lähtömme on siis 28.2. Meidän matka perille Livingstoneen vie pari päivää ja perillä voi nettiyhteyksien metsästys olla haastavaa. Pyritään kirjottamaan kuulumisia tänne mahdollisimman usein, mikäli nettiyhteys antaa myöten. 😊


- Iina & Katariina




Loppuloma ja kotiinpaluu

Harjoittelun päätyttyä pidettiin puolitoista viikkoa lomaa. Nautittiin auringosta ja Livingstonen nähtävyyksistä. Kävimme mm. Mukuni Big5 sa...