Loppuloma ja kotiinpaluu

Harjoittelun päätyttyä pidettiin puolitoista viikkoa lomaa. Nautittiin auringosta ja Livingstonen nähtävyyksistä. Kävimme mm. Mukuni Big5 safarilla leijonakävelyllä, sekä Botswanassa yön yli safarilla. Kaverimme järjesti meille privaatti safarikierroksen, jossa saatiin oma vene, jeeppi, sekä leirintäalue, oma kokki ja tarjoilijat vain meille kahdelle. Luxus sviitissä uni maistui paremmin kuin koko reissun aikana yhteensä, leijonien karjuessa taustalla.

Kotiinpaluu oli haikea ja todella koskettava. Kulttuurishokki oli huomattavasti vahvempi Suomeen tullessa, kuin Sambiaan mennessä. Lisäksi jäi kova ikävä uusia hyviä ystäviä, jotka jäivät Sambiaan. Jokaisen suomalaisen pitäisi käydä kerran elämässään Afrikassa, jotta ymmärtäisi olla kiitollinen kaikesta mitä meillä Suomessa on. Ihmiset voisi myös ottaa oppia afrikkalaisista ja olla enemmän ystävällisiä ja ulospäinsuuntautuneita <3

Loppuun vielä muutamia kuvia ikävää lisäämään!

-Iina ja Kata

Viimeinen viikko orpokodissa

Teimme perhehoitotyön harjoittelun viimeisen viikon Ebenezer orpokodissa. Ebenezer on suurikokoinen hyväntekeväisyysjärjestöjen ylläpitämä orpokoti, jossa lapset ovat jaoteltu ikäluokittain eri taloihin. Ensimmäisessä talossa olivat pienimmät eli 0-6 vuotiaat, seuraavassa talossa olivat kouluikäiset 13 ikävuoteen saakka ja viimeisessä talossa nuoret täysi-ikäisyyteen saakka. Jokaisessa talossa oli omat yhteiset oleskelu-, pesu- ja ruoanlaittotilat sekä erilliset makuuhuoneet tytöille ja pojille. Jopa pienten asuintalossa tytöt ja pojat nukkuivat eri huoneissa. Viimeisimpien suurten lahjoitusten jälkeen Ebenezer oli kunnostettu ja lapset olivat saaneet pienen vaatimattoman leikkipaikan orpokodin omalle pihalle. Lapset pääsivät kuitenkin harvoin ulos, koska työntekijöitä oli vähän lapsia kohden ja heidän täytyi hoitaa jokapäiväinen siivous, ruuanlaitto, pyykinpesu yms kotihommat lasten hoidon ohessa. 

Ebenezerillä on oma koulu, jossa lapset saavat koulutuksensa etteivät he jää aikuistuttuaan tyhjän päälle. Orpokoti pitää huolen, että lapset ja nuoret saavat kunnollista ruokaa, turvallisen nukkumapaikan, vaatteet sekä kengät ja peruskoulutuksen. Näin ollen orpokodin lapsilla on paremmat avaimet kädessä elämän suhteen kuin monella muulla kylällä asuvalla köyhän perheen lapsella. 

Päätimme viettää aikamme talossa, jossa asuivat kaikista pienimmät lapset, koska mielestämme juuri he tarvitsivat eniten meidän hellyyttämme ja huomiotamme. Päätös oli todella helppo, koska jo tutustumiskierroksella pienten taloon astuessamme sekunnissa oli monta lasta jaloissamme kiinni ja he katsoivat anelevasti kädet ylhäällä syliin pyytäen. Huomasimme myös kuinka talon aikuiset katsoivat meitä todella kiitollisesti tullessamme auttamaan heitä ja helpottamaan heidän arkeaan edes muutamaksi päiväksi. Työntekijöitä oli kaiken kaikkiaan talossa neljä, jotka pyörittävät talon toimintaa aamusta iltaa ja päivästä toiseen. Viikossa oli yksi vapaapäivä ja yöksi jäi yksi hoitaja kaikkien viidentoista alle kuusi vuotiaan kanssa, joista nuorin oli vain yhdeksän kuukauden ikäinen. Hoidettavaa oli siis todella paljon ja huomio jäi todella vähäiseksi. 

Ajatuksenamme oli järjestää lapsille mukavaa aktiviteettia yhdessä meidän kanssamme ulkona, vaikka pienenä ongelmana oli kielimuuri kun vain muutama lapsista osasi englantia saati osasi vielä edes puhua. Ostimme lapsille erilaisia ulkoleluja, jotka tuovat pitkää iloa kaikille pienten puolella asuville sekä myös muille leikki-ikäisille lapsille. Huomasimme kuitenkin lapsille olevan tärkeämpää, että he saivat olla lähellä ja jokainen sai oman aikansa meidän sylissämme. Lapset odottivat, joka ikinen aamu innoissaan meidän tuloa kalterioven takana ja kiljuivat sekä huusivat meidät nähdessään. Lapset pääsivät joka päivä kanssamme pihalle leikkipaikalle ja olimme yhdessä hippaa sekä annoimme vauhtia kiikussa ja pelasimme jalkapalloa. Kuitenkin kaikista hauskinta lapsista oli, kun he saivat jommankumman jakamattoman huomion. Parhaimmillaan lapsia saattoi olla kolme tai jopa neljä sylissä samaan aikaan. Lapset matkivat meitä ja kulkivat perässämme ihan joka paikkaan. He olisivat päivän päätteeksi mielellään lähteneet meidän mukaamme koululle, oli todella sydäntäriipivää jättää lapset itku kurkussa orpokodille. 

- Kata ja Iina

Sisätautiosasto

Heippa!

Viikko sisätautiosastolla oli mielenkiintoinen. Jokaiselle annettiin aamulla yksi tai useampi oma potilas, josta tuli huolehtia. Jokaiselle annettiin myös muu tehtävä joka saattoi olla lääkkeiden jakamista tai vitaalien mittaamista. Osastolla oli melko rauhallista, joten jo ensimmäisestä päivästä lähtien kuljimme mahdollisimman paljon lääkäreiden mukana, koska siten pääsimme näkemään ja tekemään enemmän. Pääsimme mm. kanyloimaan ja ottamaan verinäytteitä potilailta. Verinäytteet otetaan täällä ihan tavallisella neulalla ja ruiskulla, joten se on hieman hankalampaa kuin mihin Suomessa olemme tottuneet. Verimerkkiä ei näin ollen saa näkyviin, kun ei käytetä vakuumia. Suoni täytyy etsiä ennen pistoa huolellisesti tunnustellen. Onnistuimme kuitenkin useampaan otteeseen kanyloinnissa seki verinäytteiden otossa.

Kohtasimme yhden potilaan jolla oli hyvin vakava anemia. Tyttö oli langanlaiha ja heikossa kunnossa. Hänellä oli ollut jo useita päiviä jatkuvaa ja runsasta nenäverenvuotoa, joka ei loppunut monista eri yrityksistä huolimatta. Kukaan lääkäreistä tai hoitajista ei osannut tehdä enää mitään. Tyttö oli koko viikon osastolla ilman minkäänlaista edistystä ja jäi sinne vielä, kun lähdimme.

Osastolla oli myös toinen aneeminen tyttö. Paikanpäälle mennessämme tyttö oli tajuton. Lääkärit ja hoitajat yrittivät kiireellä saada hänelle kanyyleja jokaiseen raajaan, jotta hänelle saataisiin nestettä. Tytön suonet olivat niin huonot, ettei kanyylien laittaminen ollut helppoa. Lopulta yksi lääkäreistä joutui laittamaan kanyylin tytön kaulaan. Tyttö oli kuitenkin niin huonossa kunnossa, että oli menehtynyt illalla osastolle.

Osastolla pidettiin kirjaa kuolleista potilaista. Katselimme hoitajien vihkoa ja suurin osa osastolla kuolleista olivat kuolleet sepsikseen, mutta myös muutama lyhyen ajan sisällä oli kuollut anemiaan. Tuntuu hassulta, että anemiaankin kuolee Sambiassa paljon ihmisiä, kun Suomessa ollaan totuttu siihen, että sitä osataan hoitaa, eikä se juuri vaikuta elämään.

Jokaisella potilaalla oli yksi tai useampi omainen vierellä auttamassa ja hoitamassa. Hoitajille ei siis ollut osastolla paljon hommaa, normaalien juttujen, kuten lakanoiden vaihdon, lääkkeen jaon ja vitaalien mittauksen lisäksi. Sisätautiosastolla meille jäi eniten ns "luppoaikaa".

Jo heti ensimmäisenä päivänä meille annettiin Sambian nimet, joilla meitä kutsuttiinkin osastolla koko ajan. Iinasta tuli Bupe (Gift) ja Katariinasta Inonge, jonka merkitystä kukaan paikallisista ei kylläkään osannut kertoa :D

(Kuvia ei valitettavasti ole, sillä joka paikassa oli niin paljon ihmisiä, että kuvia ei saanut ilman, että niissä näkyy potilaita)

-Kata ja Iina

Vanhainkoti, Maramba Old People's Home

Moikka!

Oltiin kirurgian osaston jälkeen neljä viikkoa Maramban vanhainkodissa, joka on yksi harvoista vanhainkodeista Sambiassa. Suurin osa vanhainkodin asukkaista on perheettömiä, eikä heistä ole kukaan muu pitämässä huolta. Vanhainkodilla on kuitenkin ulkopuolisia rahoittajia, jotka mahdollistavat heidän asumisen siellä. Tällä hetkellä asukkaita on 39, joista viimeisin on saapunut vuonna 2015. Sambiassa siis vanhainkoteihin ei ole samanlaista tunkua, kuin Suomessa, sillä normaalisti läheiset huolehtivat omaisistaan viimeiseen saakka.

Vanhainkodin vanhin asukas on 102- vuotias. Afrikassa eliniänodote on Suomeen verrattuna todella matala, joten meidät yllättikin se, kuinka paljon iäkkäitä asukkaita oli. Nuorin ja uusin asukkaista oli muihin verrattuna hyvin nuori, arviolta 40- vuotias. Hänet oli löydetty kodittomana kadulta. Hän ei osaa puhua ja on myös kuuro. Tämän vuoksi kukaan ei tiedä hänestä mitään, ei edes ikää tai nimeä. Vanhainkodin työntekijät ottivat hänet asumaan vanhainkotiin. He antoivat hänelle nimen sekä mahdollisuuden ruokaan ja vaatteisiin. Hän on hyvin ahkera ja auttaa työntekijöitä ja muita asukkaita päivän toimissa.

Vanhainkotiin oli aina mukava mennä. Sillä vanhukset olivat todella mukavia ja ottivat meidät joka aamu iloisesti vastaan yhdessä huutaen "Muli bwanji?". Suurin osa vanhuksista ei puhu englantia, joten toisinaan kommunikointi oli hankalaa.Osaamme muutamia sanoja ja lauseita paikallisia kieliä Nyanjaa sekä Tongaa, mutta jouduimme usein turvautumaan elekieleen. Tarvittaessa myös työntekijät tulkkasivat.

Vanhainkodissa aamut alkoivatsillä, että siistimme paikkoja, eli käytännössä lakaisimme lattioita. Kun aamupala oli valmista, lähdimme jakamaan sitä asukkaille. Asukkaista he, joille liikkuminen ei ollut hankalaa, hakivat aamupalan itse. Heikommin liikkuville kannoimme ruuat. Aamupalalla oli yleensä tarjolla riisipuuroa, mutta joinakin päivinä aamupalaksi tarjottiinkin vain kupillinen teetä ja pari palaa vaaleaa leipää, ilman leivänpäällisiä. Kuitenkin joka kerta asukkaat olivat silminnähden kiitollisia saadessaan ruokaa, oli se sitten mitä tahansa. Aamupalan jälkeen kävimme kierroksen kyselemässä asukkailta heidän vointiaan. Mikäli jollakulla oli vaivoja tai kipeä olo, hän pääsi vanhainkodin "klinikalle", jossa kuuntelimme heidän asiansa ja pyrimme auttamaan. Mikäli kenelläkään ei ollut mitään asiaa klinikalle, vietimme päivän lähinnä hengaillen vanhuksien kanssa pihalla ja autoimme heitä arjen asioissa, missä kukakin apua tarvitsi.

Myös vanhusten hygieniassa on suuri ero Suomeen verrattuna.Osa vanhuksista haisi pahalle ja heillä oli yllään likaiset vaatteet. Vanhukset eivät pääse joka päivä pesulle ja istuvat pihalla hiekassa ja nurmella pitkin päivää, joten se on toki ymmärrettävää. Vain yksi työntekijöistä käytti vanhuksia pesulla, aina kun vain ehti. Osa huonokuntoisista vanhuksista saattoi kontata suihkutiloihin, mikäli jalat eivät kestäneet kävellä. Apuvälineistä ei ollut tietoakaan. Vanhainkodilla oli normaalia, että asukkaat ottivat päiväunia talon reunalla tai pihakivetyksellä maaten.

Vanhainkodissa meno on hyvin rentoa. Jo aamulla töihin tullessamme musiikki soi kaiuttimista lujaa. Lähes kaikki vanhukset istuivat ulkona ja miehet usein makasivat nurmikolla itse käärimiä savukkeitaan poltellen. Toisinaan vanhukset alkoivat tanssia keskellä pihamaata musiikin tahdissa. Kaikki olivat aina hyvällä tuulella.

Myös lääkehoito vanhainkodissa poikkeaa paljon siitä, mihin Suomessa on totuttu. Kaikista asukkaista vain kahdelle asukkaalle meni lääkkeitä ja nekin olivat panaolia ja buranaa. Toinen näistä potilaista oli mukava mies, jolla riitti juttua aina. Joka kerta lääkkeiden oton yhteydessä hän kysyi " Can I have a little bit extra?".
Toinen asukkaista oli rouva, joka ei puhunut englantia ja oli muistamaton. Pihamaalla oleskelee neljä kilttiä koiraa ja he ovatkin tottuneet elämään vanhuksien kanssa. Tämä rouva oli kuitenkin lähtenyt yöllä pimeän aikaan ulos kävelemään ja ilmeisesti astunut koiran tassun päälle, jolloin koira oli purrut häntä sääreen. Haava oli todella pahasti tulehtunut ja hyvin likainen. Henkilökunnalla ei ole minkäänlaista hoitoalan koulutusta, joten he eivät myöskään osanneet hoitaa haavaa. He olivat ainoastaan huuhdelleet haavaa vedellä ja laittaneet siihen suolaa ja hopeavoidetta. Mitään suojaa haavan päällä ei pidetty, joten siihen pääsi jatkuvasti likaa rouvan istuksiessa hiekalla.

Meidän kanssa yhtä aikaa vanhainkodilla ollut vapaaehtoistyöntekijä kävi apteekista ostamassa puhdistustarvikkeita ja sidoksia haavan päälle. Henkilökunta pyysi meiltä apua haavan hoidossa ja koko siellä olon ajan hoidimmekin haavaa päivittäin ja opetimme myös heille, kuinka sitä tulisi hoitaa. Veimme myös loput omalta lääkärireissultani saamasta antibioottivoiteesta heille jotta he voisivat käyttää sitä haavaan.
Myöskään lääkkeistä ei henkilökunnalla juurikaan ollut tietoa. Kerroimme heille kuinka paljon buranaa ja panadolia saa päivittäin ottaa, sillä heillä ei ollut asiasta mitään käsitystä. Henkilökunta oli myös siinä uskossa, että mitä enemmän haavaan laittaa suolaa ha hopeavoidetta, sitä nopeammin haava paranee.

Viimeisenä päivänä vanhainkodissa halusimme muistaa vanhuksia jotenkin. Olimme kysyneet aiemmin henkilökunnalta, voisimmeko ostaa jotain mitä vanhukset tarvitsevat. Henkilökunta oli sitä mieltä, etttä voisimme ostaa ruokaa, joten menimme lähellä olevalle torille. Ostimme kaksi säkkiä perunaa ja kuusi kanaa. Näin suomalaisille tuntui hurjalta tarttua eläviä kanoja siivistä kiinni ja kantaa heidät odottelemaan viimeistä hengenvetoa. Katoimme vierestä kun kanat lopulta tapettiin ja jouduimmekin kääntämään katseet pois.
Kokkasimme yhdessä pihalla työntekijöiden kanssa. Pihalle asetettiin kolme pataa, joissa ruoka valmistettiin koko porukalle. Asukkaat olivat todella iloisia saadessaan erilaisen ja täyttävän aterian ja ruokaa riitti vielä seuraavallekin päivälle. Kävimme myös ostamassa vanhainkodille harjoja siivoukseen, sillä edelliset olivat täysin rikki, pihdit keittäjälle ruoanlaittoon, sillä he käyttivät paljaita käsiä ottaessaan tulikuumia kaloja padasta, sekä keittiöliinoja avuksi patojen kantamiseen. Veimme myös norjalaisilta kämppiksiltä jääneitä vaatteita vanhuksille, sekä omia vaatteitamme, joista päätimme luopua.

Kaiken kaikkiaan vanhainkodissa viettämämme aika oli ikimuistoinen ja hieno kokemus. Oli hienoa nähdä kuinka hyvin meidät otettiin vastaan kielimuurista huolimatta. Oli myös ihanaa, kuinka pienestä asukkaat olivat kiitollisia <3

-Iina ja Kata