Oltiin kirurgian osaston jälkeen neljä viikkoa Maramban vanhainkodissa, joka on yksi harvoista vanhainkodeista Sambiassa. Suurin osa vanhainkodin asukkaista on perheettömiä, eikä heistä ole kukaan muu pitämässä huolta. Vanhainkodilla on kuitenkin ulkopuolisia rahoittajia, jotka mahdollistavat heidän asumisen siellä. Tällä hetkellä asukkaita on 39, joista viimeisin on saapunut vuonna 2015. Sambiassa siis vanhainkoteihin ei ole samanlaista tunkua, kuin Suomessa, sillä normaalisti läheiset huolehtivat omaisistaan viimeiseen saakka.
Vanhainkodin vanhin asukas on 102- vuotias. Afrikassa eliniänodote on Suomeen verrattuna todella matala, joten meidät yllättikin se, kuinka paljon iäkkäitä asukkaita oli. Nuorin ja uusin asukkaista oli muihin verrattuna hyvin nuori, arviolta 40- vuotias. Hänet oli löydetty kodittomana kadulta. Hän ei osaa puhua ja on myös kuuro. Tämän vuoksi kukaan ei tiedä hänestä mitään, ei edes ikää tai nimeä. Vanhainkodin työntekijät ottivat hänet asumaan vanhainkotiin. He antoivat hänelle nimen sekä mahdollisuuden ruokaan ja vaatteisiin. Hän on hyvin ahkera ja auttaa työntekijöitä ja muita asukkaita päivän toimissa.
Vanhainkotiin oli aina mukava mennä. Sillä vanhukset olivat todella mukavia ja ottivat meidät joka aamu iloisesti vastaan yhdessä huutaen "Muli bwanji?". Suurin osa vanhuksista ei puhu englantia, joten toisinaan kommunikointi oli hankalaa.Osaamme muutamia sanoja ja lauseita paikallisia kieliä Nyanjaa sekä Tongaa, mutta jouduimme usein turvautumaan elekieleen. Tarvittaessa myös työntekijät tulkkasivat.
Vanhainkodissa aamut alkoivatsillä, että siistimme paikkoja, eli käytännössä lakaisimme lattioita. Kun aamupala oli valmista, lähdimme jakamaan sitä asukkaille. Asukkaista he, joille liikkuminen ei ollut hankalaa, hakivat aamupalan itse. Heikommin liikkuville kannoimme ruuat. Aamupalalla oli yleensä tarjolla riisipuuroa, mutta joinakin päivinä aamupalaksi tarjottiinkin vain kupillinen teetä ja pari palaa vaaleaa leipää, ilman leivänpäällisiä. Kuitenkin joka kerta asukkaat olivat silminnähden kiitollisia saadessaan ruokaa, oli se sitten mitä tahansa. Aamupalan jälkeen kävimme kierroksen kyselemässä asukkailta heidän vointiaan. Mikäli jollakulla oli vaivoja tai kipeä olo, hän pääsi vanhainkodin "klinikalle", jossa kuuntelimme heidän asiansa ja pyrimme auttamaan. Mikäli kenelläkään ei ollut mitään asiaa klinikalle, vietimme päivän lähinnä hengaillen vanhuksien kanssa pihalla ja autoimme heitä arjen asioissa, missä kukakin apua tarvitsi.
Myös vanhusten hygieniassa on suuri ero Suomeen verrattuna.Osa vanhuksista haisi pahalle ja heillä oli yllään likaiset vaatteet. Vanhukset eivät pääse joka päivä pesulle ja istuvat pihalla hiekassa ja nurmella pitkin päivää, joten se on toki ymmärrettävää. Vain yksi työntekijöistä käytti vanhuksia pesulla, aina kun vain ehti. Osa huonokuntoisista vanhuksista saattoi kontata suihkutiloihin, mikäli jalat eivät kestäneet kävellä. Apuvälineistä ei ollut tietoakaan. Vanhainkodilla oli normaalia, että asukkaat ottivat päiväunia talon reunalla tai pihakivetyksellä maaten.
Vanhainkodissa meno on hyvin rentoa. Jo aamulla töihin tullessamme musiikki soi kaiuttimista lujaa. Lähes kaikki vanhukset istuivat ulkona ja miehet usein makasivat nurmikolla itse käärimiä savukkeitaan poltellen. Toisinaan vanhukset alkoivat tanssia keskellä pihamaata musiikin tahdissa. Kaikki olivat aina hyvällä tuulella.
Myös lääkehoito vanhainkodissa poikkeaa paljon siitä, mihin Suomessa on totuttu. Kaikista asukkaista vain kahdelle asukkaalle meni lääkkeitä ja nekin olivat panaolia ja buranaa. Toinen näistä potilaista oli mukava mies, jolla riitti juttua aina. Joka kerta lääkkeiden oton yhteydessä hän kysyi " Can I have a little bit extra?".
Toinen asukkaista oli rouva, joka ei puhunut englantia ja oli muistamaton. Pihamaalla oleskelee neljä kilttiä koiraa ja he ovatkin tottuneet elämään vanhuksien kanssa. Tämä rouva oli kuitenkin lähtenyt yöllä pimeän aikaan ulos kävelemään ja ilmeisesti astunut koiran tassun päälle, jolloin koira oli purrut häntä sääreen. Haava oli todella pahasti tulehtunut ja hyvin likainen. Henkilökunnalla ei ole minkäänlaista hoitoalan koulutusta, joten he eivät myöskään osanneet hoitaa haavaa. He olivat ainoastaan huuhdelleet haavaa vedellä ja laittaneet siihen suolaa ja hopeavoidetta. Mitään suojaa haavan päällä ei pidetty, joten siihen pääsi jatkuvasti likaa rouvan istuksiessa hiekalla.
Meidän kanssa yhtä aikaa vanhainkodilla ollut vapaaehtoistyöntekijä kävi apteekista ostamassa puhdistustarvikkeita ja sidoksia haavan päälle. Henkilökunta pyysi meiltä apua haavan hoidossa ja koko siellä olon ajan hoidimmekin haavaa päivittäin ja opetimme myös heille, kuinka sitä tulisi hoitaa. Veimme myös loput omalta lääkärireissultani saamasta antibioottivoiteesta heille jotta he voisivat käyttää sitä haavaan.
Myöskään lääkkeistä ei henkilökunnalla juurikaan ollut tietoa. Kerroimme heille kuinka paljon buranaa ja panadolia saa päivittäin ottaa, sillä heillä ei ollut asiasta mitään käsitystä. Henkilökunta oli myös siinä uskossa, että mitä enemmän haavaan laittaa suolaa ha hopeavoidetta, sitä nopeammin haava paranee.
Viimeisenä päivänä vanhainkodissa halusimme muistaa vanhuksia jotenkin. Olimme kysyneet aiemmin henkilökunnalta, voisimmeko ostaa jotain mitä vanhukset tarvitsevat. Henkilökunta oli sitä mieltä, etttä voisimme ostaa ruokaa, joten menimme lähellä olevalle torille. Ostimme kaksi säkkiä perunaa ja kuusi kanaa. Näin suomalaisille tuntui hurjalta tarttua eläviä kanoja siivistä kiinni ja kantaa heidät odottelemaan viimeistä hengenvetoa. Katoimme vierestä kun kanat lopulta tapettiin ja jouduimmekin kääntämään katseet pois.
Kokkasimme yhdessä pihalla työntekijöiden kanssa. Pihalle asetettiin kolme pataa, joissa ruoka valmistettiin koko porukalle. Asukkaat olivat todella iloisia saadessaan erilaisen ja täyttävän aterian ja ruokaa riitti vielä seuraavallekin päivälle. Kävimme myös ostamassa vanhainkodille harjoja siivoukseen, sillä edelliset olivat täysin rikki, pihdit keittäjälle ruoanlaittoon, sillä he käyttivät paljaita käsiä ottaessaan tulikuumia kaloja padasta, sekä keittiöliinoja avuksi patojen kantamiseen. Veimme myös norjalaisilta kämppiksiltä jääneitä vaatteita vanhuksille, sekä omia vaatteitamme, joista päätimme luopua.
Kaiken kaikkiaan vanhainkodissa viettämämme aika oli ikimuistoinen ja hieno kokemus. Oli hienoa nähdä kuinka hyvin meidät otettiin vastaan kielimuurista huolimatta. Oli myös ihanaa, kuinka pienestä asukkaat olivat kiitollisia <3
-Iina ja Kata
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti